Reissuleskeyttä ja unelmien tavoittelua

Syksy on minun lempivuodenaikani, minulle se on aina merkinnyt uusia alkuja, niin nytkin. Tänä syksynä päättyy kahden ja puolen vuoden mittaiseksi venähtänyt pätkä, kun mieheni Marko oli viikot Etelä-Suomessa töissä. Tavallista arkea monissa perheissä, mutta kahden yrittäjän arjessa oli omat haasteensa, osansa työmäärään toi hevostilamme ja osansa minulle samaan aikaan sattunut mielenkiintoinen työtarjous Savon eläinsairaalan johdossa. Yhdessä kuitenkin päätimme, että molemmat lähtevät mukaan unelmiensa projektiin ja niin teimme.

Täytyy sanoa, että oli opettavaiset kaksi ja puoli vuotta! Niin monella tapaa. Tärkein oppi oli kuitenkin se, että joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Perhe, koti, maatila, omat vanhemmat, ystävät, kaikkien näiden merkitys tuli entistä kirkkaammaksi. Toivottavasti myös lapset oppivat jotain, vaikka usein sunnuntaiset isän töihin lähdöt olivat itkuisiakin hetkiä. Ehkä he ymmärtävät nyt paremmin niitä kavereita, joilla ei ole kummatkin vanhemmat kotona. Ja toisaalta ovat oppineet arvostamaan niitä hetkiä kun me kaikki viisi olemme saaneet olla yhdessä. Lomilla on reissuvuosien aikaan yritetty matkustella ja mahtavia reissuja meillä onkin ollut.

Ilman apukäsiä näistä ajoista ei olisi selvitty. Isoimpana apuna isovanhemmat ja Tiina-sisko. Mahtavat työntekijät Tervetissä, Anna, Ella, Krisse, Manja, Inka, Maija ja Katriina, sekä Suvi Lepolassa. Välillä on ollut henkinen terveys mennä ja jopa fyysisenkin, mutta kaikesta on selvitty. Traktorihommat sujuvat pois tiekseen, hevoset on valmennettu, Kevin viime vuonna jopa loistavasti ja lumityötkin tehty aina välillä. Perjantaina liitän käteni kyynärpäitä myöten ristiin ja kiitän tästä kokemuksesta, päivääkään en vaihtaisi pois.

Kuva ensimmäisen reissuleskikevään äitienpäivän retkeltä suomenlinnaan.