perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kunkinkuusraviivikonlopun nostalgiapäivitys

Hevosharrastus on nyt kestänyt minun elämässäni 30 vuotta. Tämän totesin eilen kun etsin vanhoja valokuvia muistoksi heppatutulle muistamiskorttiin. Heppavalokuvien kanssa samasta arkistosta löytyi ensimmäiset tallipäiväkirjat vuodelta 1986.

Omien hoitohevosten ja vähän muidenkin tuttujen ravitulokset oli leikattu talteen Keskisuomalaisen urheilusivuilta. Tallilla oli oltu joka päivä. Ilonaiheet olivat pieniä:
"Tänään sain siivota Villen karsinan"
"Olin Lissun mukana Kisulla lenkillä"
"Pestiin valjaat ja harjat"
"Loimipyykillä Poikolan rannassa"

Kirjoihin on ikuistettu paljon rakkautta ja ystävyyttä, niin nelijalkaisten karvaisten kavereiden kuin kaksijalkaistenkin kesken.

Hevosteluni alkoi Poikolan Heikin tallilla, ja siitä tie vei Aaltosen Juhanin tallitytöksi näiden hevosmiesten yhteisten hevoshankkeiden kautta. Heikin tallilla kävi paljon porukkaa, oli isommat hoitajat ja pikkuhoitajat. Juhanin tallilla sain vähän lisää vastuuta ja omat hoitohevosetkin. Ratsastus kuului ravitallillakin normaaliliikutuksiin ja kaikkea pölhöä muutakin  puuhailtiin, vikellettiin, uitettiin, hiihtoratsastettiin, mitä vaan mieleen juolahti.

Ratsastustaitoa ylläpidettiin ratsastustunneilla, ensin Kuparilla, myöhemmin Larjan tallilla, jonne vanhemmat ahkerasti meitä kimppakyydillä kuskasivat. Ratsastustuntirahat tuli tienattua pääosin itse Tussarissa astioita tiskaamassa, perunoita kuorien ja koiraa ulkoiluttaen. Abe-pappa antoi aina kymmenen markkaa kun kokeista tuli kymppi, se pisti lukemaan ja koulu ei päässyt hevostelun lomassa unohtumaan. Kesäisin pääsi leirille jos budjetti antoi myöten. Alajärvelläkin tuli johonkin aikaan käytyä yhdellä tallilla ratsastelemassa harva se viikonloppu ja vanhemmat urhoollisesti kuskasivat. Pääjärvenmäelle kuljettiin milloin koulutaksilla, bussilla, pyörällä, jopa potkukelkalla ja myöhemmin mopolla. Tallille oli päästävä satoi tai paistoi.

Opiskelemaan lähtiessä aktiivihevosteluun tuli pitkä tauko ja ratsastusharrastuskin jäi kunnes Markon kanssa alettiin käydä ratsastustunneilla. Olin myös Vermossa kilpailueläinlääkärin avustajana töissä melkein koko opiskeluajan ja sitä kautta kontakti raviurheiluun säilyi. Ensimmäisen oman hevosen sain kuitenkin vasta aikuisena, samana vuonna kun muutimme Karstulaan takaisin. Väliaikainen muutto on osoittautunut pysyväksi ja omassa pihassa on viidettä vuotta talli. Rakas harrastus jatkuu oman tyttären ja hyvien heppakavereiden kanssa.



Tässä kuvassa oleva hevonen oli minun ensimmäisen oman hoitohevosen siskon ensimmäinen varsa. Hänen syntymäänsä odotettiin tallissa nukkuen, mutta eihän tammat silloin synnytä. Kun tallitytöt lähti kotiin vihdoin yöksi, tämä herrasmies päätti tupsahtaa maailmaan. Siitä on nyt 26 vuotta ja sain eilen kunnian saattaa tämän vanhan miehen vihreämmille laitumille. Vanhat hevoset saavat minussa aikaan aina suunnattoman kunnioituksen tunteen. Nämä tervaskannot ovat nähneet pitkän pätkän ihmisten elämää ja olleet siinä vierellä kulkemassa.